Sotaveteraanien arvostus on Suomessa yleisesti korkealla tasolla ja heitä on tuettu viime sotien jälkeen monin tavoin. Toista oli kaksisataa vuotta sitten, jolloin Suomen sodan veteraanit unohdettiin käytännössä 50 vuodeksi. Tammelassa löytyi silloin enää vain neljä elossa olevaa ”sotavanhusta”. Tuon ajan sanomalehdistä löytyi kuvaus näistä kolmen ”sotauroon” vaiheista ja neljännestäkin löytyi perustiedot. Seuraavassa tiivis yhteenveto heidän kohtaloistaan.

Suomen sodan 1808–1809 jälkeen valtiovalta Suomessa vaihtui. Ruotsin vallan aikainen vakinainen sotaväki hajotettiin, vaikka ruotujakolaitos jäi muodollisesti voimaan. Upseerit ja aliupseerit saivat pitää etuutensa eli virkatalonsa koko elinaikansa. Sen sijaan ruotusotilaat jäivät tyhjän päälle, kun palkanmaksu lopetettiin ja myös oikeus sotilastorppaan peruttiin. Sodan aikaisia palkkarästejä kyllä pyrittiin maksamaan ja eläke-etuudet säilyivät entisellään. Mutta eläkettä eivät suinkaan saanet kaikki, koska ehtona oli sodassa saatu vamma ja pitkäaikainen palvelus. Rahanarvon aleneminen heikensi edelleen eläkkeen merkitystä, kun eläkkeen määrä pysyi samana.

Käytännössä monet ruotusotilaat saivat jäädä asumaan torppaansa sopimalla
asiasta maanomistajan kanssa. Mutta voimien vähetessä moni vajosi köyhyyteen ja joutui asumaan toisten nurkissa – elämänkaari ”ruotusotilaasta ruotuvaivaiseksi” oli valitettavan usein totta.

Vasta 50 vuoden kuluttua Suomen sodan veteraanien surkeaan asemaan kiinnitettiin huomiota. Heitä oli silloin vielä elossa satamäärin, vaikka ikää oli useimmilla reilusti yli 70 vuotta. Lehdistössä heräsi asiasta vilkas keskustelu, minkä tuloksena ympäri maata aloitettiin varojen keruu ”sotavanhusten” hyväksi. Avustusten hallinnoimiseksi perustettiin sekä Helsinkiin että Turkuun sotavanhuskassat ja toimikunnat, jotka keräsivät tietoja elossa olevista veteraaneista ja suorittivat käytännössä avustusten jaon.

Tammelan kruununnimismies Eklöf ilmoitti joulukuussa 1858 pitäjässä olevan elossa neljä Suomen sodan veteraania. Heistä kolme oli jo pitkään saanut sotamiehen eläkettä, jonka suuruus oli 5 ruplaa 75 kopeekkaa vuodessa. Rahanarvolaskurin mukaan summa on nykyrahassa vain hieman yli 100 euroa, mikä ei varmaan siihenkään aikaan riittänyt kohtuulliseen elantoon.

Lehdistössä ruvettiin myös julkaisemaan tietoja näistä sotavanhuksista ja heidän elinolosuhteistaan. Sanomia Turusta -niminen lehti julkaisi 23.11.1858 kuvauksen Tammelan sotavanhuksista otsikolla Tammelassa elää kolme wanhaa sotaurosta:

”Jaakko Flinck, syntynyt n. 1781, meni w. 1804 sotapalwelukseen Uudenmaan jalkawäen öwerstiluutnantin komppaniaan; oli Pyhäjoen Ypparin, Siikajoen, Joensuun, Lapuan, Alawon (Alavus), Ruonan ja Salmen tappeluissa. Siikajoella haawoitti kivärin luodi hänen wasemman säärensä. Saapi eläkerahaa; on kiwulloinen ja woimatoin itsensä elättämään.

 Juha Ferdinand Forsberg, syntynyt w. 1783, meni sotapalwelukseen w. 1800 samaan komppaniaan ja rykimenttiin kuin edelllinenkin; oli w. 1807 Pommerin sodassa, jossa hän Stralsunnin lähellä sai kiwärin luodin haawan wasemman puolen ohimoisiin. Suomen sodassa oli hän Wiaporin piirityksessä. Sotamiehenhuoneen kassasta saapi hän eläkerahaa 5 r. 75 kop.

Kolmas näistä on Erkki Berg, syntynyt 1791. Palweli Ieskikuningattaren henkirykmentissä ja öwerstiluutnantti Nordenstamin komppaniassa. Oli sodan aikana Wiaporissa ja sen antaumisessa wihollisille. Sitte palweli hän Ruotsin sotawäessä ja käwi Norjan sodan; sai eron Ruotsin sotawäestä w. 1820 ja meni samana wuonna Suomen jääkäreihin, jossa hän palweli 1827 wuoteen. Nyt on hän kurjassa tilassa. Saapi saman werran eläkerahaa sotamiestenkassasta kuin edellinenkin sekä wähä waiwaisten apua pitäjälta.”

Neljäs Tammelan sotavanhus oli Carl Persson (Karl Pekanpoika) Malmström, syntynyt 1792. Hän oli palvellut Suomen sodan aikana Viaporissa ja sen jälkeen vielä värvättynä (palkkasotilaana) autonomia-ajan alun jääkärirykmentin Kangasalan komppaniassa, mutta ei ollut saanut sotamiehen eläkettä.

Seuraavassa vielä lyhyt kuvaus kunkin veteraanin elämänvaiheista:

Jaakko Matinpoika (Jacob Mattson) Flinck syntyi 24.4.1781 Haudankorvan Heikkilän talon poikana. Hän oli jonkin aikaa renkinä Sukulan tulokkaalla, kunnes rekrytoitiin v. 1804 Kuuston ruodun no. 26 ruotusotilaaksi Uudenmaan jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniaan. Hän sai tällöin sotilasnimen Flinck (Flink), mikä jäi hänelle ja jälkeläisilleen pysyväksi sukunimeksi. Samassa komppaniassa palvelivat myös seudun muut ruotusotilaat.

Jaakko avioitui 1804 Sukulan Tulokkaan piian Anna Abrahamintyttären kanssa. Anna oli Vieremän ruodun no. 35 korpraali Abraham Svanin tytär. He asuivat Suomen sodan jälkeen edelleen Kuuston torpassa, kunnes Jaakko kuoli 1.4.1862 80-vuotiaana. Hän oli saanut hopeisen kunniarahan ”urhollisuudesta sodassa” ja sai eläkerahaa vuodesta 1817 alkaen ”uskollisesta ja monivuotisesta palveluksesta”. Sotavanhusten kassasta Jaakko sai avustusta neljä kertaa yhteensä 13 ruplaa 25 kopeekkaa eli selvästi enemmän kuin veteraanit yleensä.

Juha Ferdinand Forsberg (Johan Ferdinand Carlsson Holst) syntyi 28.8.1783 Teurolla korpraali Carl Fridrich Holstin poikana. Hän meni nuorena pitäjänräätäli Holmbergin oppipojaksi Linikkalaan, mutta rekrytoitiin sitten v. 1800 Kuhalan ruodun no. 25 sotilaaksi samaan komppaniaan kuin Jaakko Flinck myöhemmin. Hän sai sotilasnimen Forsberg, mikä jäi pysyväksi sukunimeksi. Rekrytointikatselmuksessa 1801 hänen kerrotaan olevan räätälin oppipoika ja 11 korttelia 2 tuumaa eli noin 168 cm pitkä. Suomalaiset sotilaat olivat muutenkin aika kitukasvuisia ja alkuperäisestä 170 cm pituusvaatimuksesta jouduttiin yleensä tinkimään.

Juha avioitui n. 1803 Talpian Kujalan talon Liisa Juhontyttären kanssa. Suomen sodan jälkeen he asuivat Kuhalan torpassa elämänsä loppuun asti. Yhdessä lehtijutussa Juhasta mainitaan, että ”saapi 5 ruplaa 75 k. wuodessa eläkerahaa, mutta köyhyys tahtoo kuitenkin hätyttää waikka ukko wieläkin on aiwan rotewa mies”. Juha kuoli 25.7.1864 80-vuotiaana. Lehtitietojen mukaan hän sai sotavanhusten kassasta avustusta neljä kertaa yhteensä 8 ruplaa 50 kopeekkaa.

Erkki Berg (Eric Ericsson) syntyi 13.3.1791 Kojolla Hirvikosken torpparin Eric Christerssonin poikana. Hän oli värväytynyt ennen Suomen sotaa ns. Leskikuningattaren henkirykmentin everstiluutnantti Nordenstamin komppaniaan ja sai sotilasnimen Berg. Tämä rykmentti oli Ruotsissa 1742 värvätyistä sotilaista (siis palkkasotilaista) koostunut joukko-osasto, joka palveli varuskuntana Viaporissa vuosina 1772–1808. Rykmentin upseerit tukivat vuonna 1772 Kustaa III:n tekemää vallankaappausta ja siitä palkkioksi rykmentti sai samana vuonna Leskikuningattaren henkirykmentin nimen. Leskikuningatar oli Kustaa III:n äiti Loviisa Ulrika, jonka veli oli Preussin kuningas Fredrik Suuri.

Leskikuningattaren rykmentti hajotettiin Viaporin antauduttua, mutta ilmeisesti sen peruja Erkki Berg jatkoi värvättynä Ruotsin armeijassa ja palattuaan 1820 Suomeen palveli vielä Suomen jääkärirykmentissä vuoteen 1827 asti. Hän avioitui 1826 leski Anna Simontyttären kanssa. Anna oli syntynyt 1777 Urjalassa rakuuna Simon Berlinin tyttärenä ja kuoli 1847 ruotuvaivaisena. Erkki eleli tämän jälkeen itsellisenä Kojon kartanossa ” kurjassa tilassa, köyhänä ja raajarikkona” ja kuoli 12.9.1867 76-vuotiaana.  Hän oli saanut normaalin sotamiehen eläkkeen ja lisäksi avustusta sotavanhusten kassasta nähtävästi myös neljä kertaa yhteensä 8,50 ruplaa.

Carl Persson (Karl Pekanpoika) Malmström syntyi 16.3.1791 Kankaisten rakuunan Petter Malmstömin poikana. Kruununnimismies Eklöfin keräämien tietojen mukaan Carl Malmström oli palvellut Suomen sodan aikana Viaporissa, mutta siitä ei ollut mitään dokumentteja tallella. Rippikirjatietojen mukaan hän olisi sen jälkeen palvellut vielä värvättynä Suomen jääkärirykmentin Kangasalan komppaniassa, mutta ei ollut saanut sotamiehen eläkettä.

Carl avioitui v. 1818 Hausjärveltä kotoisin olleen Ulrika Lowisa Falkin kanssa. He elivät Hevoniemen torpassa, loppuvaiheessa itsellisenä. Carl Malmström kuoli 25.1.1868 76-vuotiaana. Myös hän sai sotavanhusten kassasta avustusta yhteensä 8,50 ruplaa.

Näistä Tammelan ”uroista” kerrottu ainakin seuraavissa lehdissä:

Edellä mainituissa lehdissä on vuodesta 1858 alkaen paljon muitakin sotavanhuksia koskevia kirjoituksia, myös luetteloita myönnetyistä avustuksista. Lisäksi Ilpo Lagerstedt on kirjassaan ”Sven Tuuvan aseveljiä” koonnut laajemman katsauksen Suomen sodan veteraaneista.