Suomi sai oman asevelvollisuusarmeijan jo vuonna 1881
Äidinpuoleisen isoisäni Matti Ryhdän pirtin seinällä riippui aikoinaan kuvataulu komeasta nuoresta sotilaasta. Matti-pappa kuoli jo 80 vuotta sitten, ja kuva joutui pitkäksi aikaa unohduksiin. Eräs hänen lastenlapsistaan löysi kuvan äitinsä jäämistöstä ja rupesi ihmettelemään, kuka kuvassa oikein on. Kukaan Matin lapsista ei enää ole kertomassa kuvan taustoista. Eräs heistä oli kuitenkin perimätiedon mukaan kertonut tarinaa, että kuvan sotilas oli Matti itse ja että hän olisi ollut mukana myös Turkin sodassa. No pitihän asiaa ruveta selvittämään tarkemmin. Samalla tuli tutustuttua autonomia-ajan armeijaan ja asevelvollisuuteen laajemminkin.
Matti Ryhtä oli syntynyt 1868 ja joutui silloisen asevelvollisuuslain mukaisesti 
kutsuntoihin vuonna 1890. Sen vuoden sanomalehdistä löytyi asevelvollisten
kutsuntaluettelo, jossa hänet mainittiin. Samassa luettelossa oli myös isänpuoleinen isoisäni Heikki Joose Hakala. Molemmat isoisäni olivat Tammelan Kalliossa syntyneitä ikätovereita ja pikkuserkkuja keskenään.
Isoisäni olivat molemmat myös Bucht-sukua; yhteinen esi-isä oli Kallion jakamattoman rusthollin viimeinen isäntä Jaakko Sakarinpoika Bucht. Matti oli Antintalon poikia ja Sven Buchtin isälinjainen jälkeläinen. Heikki Joosen isoäiti, Heikkilän talon emäntä Justiina, oli puolestaan Sakarintalosta, Sakari Jaakonpoika Ryhdän (Bucht) tytär.
Tuon ajan rippikirjoissa Matin kohdalla on merkintä ”Arpa No. 15” ja Heikki Joosella ”Arpa No. 16”. Monen ikätoverin kohdalla puolestaan näkyy merkintä ”Kelvoton”, vaikka he kaikesta päätellen olivat ihan kunnollisia miehiä. Merkinnät johtuvat asevelvollisten kutsunnoista, joissa valittiin asepalvelukseen kelvolliset. He joutuivat nostamaan arvan, jonka numeron perusteella määräytyi, kuka joutui kolmen vuoden palvelukseen ja kuka selvisi reservin harjoituksilla. Muut saivat erilaisista syistä vapautuksen asepalveluksesta ja rippikirjaan merkinnän ”kelvoton” tai ”kelpaamaton”.
Mutta mitä nämä merkinnät käytännössä tarkoittivat ja mikä kohtalo isoisiäni ikätovereineen odotti? Siitä seuraavassa tarkemmin. Joka tapauksessa tarina Matti-papan Turkin sotaretkestä osoittautui hieman väritetyksi; Turkin sota käytiin vv. 1877–1878, jolloin Matti oli vasta kymmenvuotias….
Suomen sotaväki autonomia-ajan alkupuolella
Suomen sodan jälkeen 1809 Ruotsin vallan aikainen ruotuväkiarmeija hajotettiin. Ruotujakolaitos pysyi kuitenkin voimassa muodollisena järjestelmänä aina vuoteen 1889 asti. Ruodut ja rusthollit joutuivat sotamiehen pidon sijasta maksamaan ns. vakanssimaksuja erityiseen sotilasrahastoon.
Autonomian aikana Suomessa toimi kahdenlaisia joukko-osastoja: venäläisiä Venäjän armeijan osia eli ns. Suomenmaalaisia yksiköitä sekä suomalaisten muodostamia autonomisen Suomen omia sotajoukkoja. Suomen puolustuksesta vastasivat lähinnä lukumääräisesti isommat Venäjän armeijan joukko-osastot, joissa palveli myös suomalaisia upseereita. Suomalaisten omat joukko-osastot olivat aluksi värvättyjä, eli toimivat siis palkka-armeijaperiaatteella. Vuonna 1881 siirryttiin asevelvollisuusarmeijaan, kun Suomen oma asevelvollisuuslaki astui voimaan.
Ensimmäiset puhtaasti suomalaiset joukot olivat Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 perustetut 2 värvättyä jalkaväkirykmenttiä ja 1 jääkärirykmentti. Ne muutettiin tarkk’ampujapataljooniksi vuonna 1827 ennen lopettamistaan vuonna 1830. Tarkk´ampuja tarkoitti tuolloin tavallista jalkaväkisotilasta, jolla oli käytössään rihlattu kivääri. Ase oli huomattavasti tarkempi kuin aiemmat sileäpiippuiset ”musketit”. Nykyajan tarkka-ampuja on taas pitkälle koulutettu erikoismies.
Pitkäaikaisin ja tunnetuin suomalainen tuon ajan joukko-osasto oli Suomen kaarti eli viralliselta nimeltään Henkikaartin 3. Suomen Tarkk’ampujapataljoona. Sen edeltäjä oli 1817 perustettu Suomen opetuspataljoona. Suomen kaarti toimi aina vuoteen 1905 asti, jolloin se sortovuosien aikana lopulta lakkautettiin.
Suomen kaarti osallistui muista suomalaisista joukoista poiketen sotatoimiin myös Suomen rajojen ulkopuolella. Se mm. ”kärsi vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa” eli oli Venäjän armeijan mukana Turkin sodassa vv. 1877–1878 vapauttamassa Bulgariaa, mistä bulgarialaiset ovat vielä tänä päivänäkin kiitollisia suomalaisille. Ja ”musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornij Dubnjakin valleilla” Plevnan kaupungin lähistöllä. Taistelusta on muistomerkki sekä Kaartin kasarmin sisäpihalla Helsingissä että Gornij Dubnjakissa Bulgariassa.
Turkin ja Venäjän välisen Krimin sodan (1853–1856) aikana herätettiin hetkeksi henkiin myös Suomen ruotuarmeija. Britannia ja Ranska liittyivät 1854 Venäjän vastaiseen liittoon ja lähettivät laivasto-osaston Itämerelle. Tämän Oolannin sotana tunnetun vaiheen aikana perustettiin Suomeen 9 ruotutarkk´ampujapataljoonaa, kussakin 600 miestä, torjuntataisteluihin Suomen rannikolla. Sodan jälkeen pataljoonien vahvuus pienennettiin 320 mieheen ja ne lakkautettiin kokonaan v. 1867.
Asevelvollisuusarmeija 1800-luvun lopulla
Useassa Euroopan maassa siirryttiin asevelvollisuusarmeijaan 1800-luvun puolenvälin jälkeen, kun Preussin armeija oli osoittanut paremmuutensa palkka-armeijoihin verrattuna. Venäjän asevelvollisuuslaki vahvistettiin 1874, mutta se koskenut Suomea, jossa oli valmisteilla oma laki. Vuonna 1876 Aleksanteri II hyväksyi suomalaisten ehdotuksen omaksi asevelvollisuuslaiksi. Valmistelun jälkeen laki hyväksyttiin valtiopäivillä 16.11.1878 ja keisari vahvisti sen18.12.1878.
Suomen asevelvollisuuslaki määrättiin astuvaksi voimaan 1.1.1881. Sen mukaan jokainen Suomen mies oli 21 vuoden ikäisenä asevelvollinen ”valtaistuimen ja isänmaan turvaksi” ja koko henkilöstön tuli olla Suomen kansalaisia.
Sotaväki jaettiin rauhanajan palvelusta suorittavaan vakinaiseen väkeen ja reserviin, jonka tärkein tehtävä oli nostaa vakinaisen väen vahvuus sodan ajan määrävahvuuksien edellyttämäksi. Vakinaiseen väkeen määrätyt palvelivat pääsääntöisesti kolme vuotta, minkä jälkeen heidät siirrettiin reserviin kahdeksi vuodeksi. Suoraan reserviin sijoitetut kuuluivat siihen viisi vuotta ja heidät kutsuttiin 90 päivää kestävään koulutukseen, joka jakaantui kolmen ensimmäisen palvelusvuoden ajalle. Reservipalveluksen jälkeen miehet sijoitettiin nostoväkeen neljänkymmenen vuoden ikään asti.
Lakitekstin mukaan [Suomalainen Wirallinen Lehti]:
- Palwelukseen kutsuttujen asewelwollisten jako wakinaisen wäen ja reserwin wälille määrätään arwanheitolla.
- Arwanheittoon kutsutaan kunakin wuonna ainoastaan yksi ikäluokka maan asujamista, nimittäin ne nuorukaiset, jotka wuotena ennen sen wuoden Tammikuun 1 päiwää, jona kutsunta on tapahtuwa, owat täyttäneet yksikolmatta wuotta.
”Arvanheittoon” eli kutsuntoihin määrättiin siis edellisenä vuonna 21 vuotta täyttäneet miehet. Tilaisuudessa tarkastettiin aluksi kutsuttujen palveluskelpoisuus. Vapautuksen asepalvelusta voi saada monista erilaisista terveys- tai perhesyistä. Esimerkiksi perheen ainoaa työkykyistä miestä tai ainoaa poikaa ei määrätty palvelukseen. Vapautuksen sai keskimäärin yli puolet kutsuntoihin osallistuneista, mikä selittää ”kelvottomien” suurehkon määrän rippikirjoissa. Palveluskelpoisten määrä riitti kuitenkin aina hyvin kattamaan pienen sotaväen miestarpeen.
Palveluskelpoisiksi todetut nostivat arvan tarkoin säädetyn menettelyn mukaisesti. Pienen numeron saanut saattoi joutua vakinaiseen palvelukseen, mutta lopullisesti asia ratkaistiin vasta, kun kutsuntapiireittäin oli ensin päätetty vakinaiseen palvelukseen otettavien määrä, mikä sitten jaettiin pitäjittäin. Vakinaisen sotaväen rauhan ajan vahvuudeksi määrättiin 5 000 miestä jalkaväkeä jakaantuen kaartinpataljoonaan ja kahdeksaan tarkk’ampujapataljoonaan. Lisäksi v. 1889 perustettiin Suomen rakuunarykmentti Lappeenrantaan ja sotaväen vahvuus nostettiin 5600 mieheen. Näin syntyi autonomian aikainen ns. ”vanha sotaväki”. Se hajotettiin sortovuosien aikana vuonna 1901.
Suomen kaarti muutettiin tässä yhteydessä värvätystä joukko-osastosta asevelvollisista koostuvaksi pataljoonaksi. Siihen otettiin asevelvollisia koko maasta, mutta heiltä vaadittiin periaatteessa 176 cm pituus; Henkivartiokaartin ”edustusjoukosta” kun oli kysymys. Valtaosa vakinaisesta väestä sijoitettiin oman lääninsä tarkk´ampujapataljoonaan. Näitä perustettiin joka läänin pääkaupunkiin, eli yhteensä kahdeksan. Joukoille rakennettiin myös omat uudet kasarmit. Tältä ajalta ovat peräisin mm. komea Uudenmaan kasarmi Helsingin Kruununhaassa tai Hämeenlinnan Suomen kasarmit.
Reservikomppaniat
Muut kuin vakinaiseen palvelukseen joutuneet palveluskelpoiset miehet määrättiin reserviharjoituksiin kolmena peräkkäisenä kesänä. Ensimmäisenä kesänä harjoitukset kestivät 45 päivää, toisena 30 ja kolmantena 15 päivää eli yhteensä 90 vuorokautta. Harjoitusten toteuttamiseksi perustettiin joka läänin tarkk´ampujapataljoonan alaisuuteen reservipiiri, johon kuului neljä reservikomppaniaa. Kaiken kaikkiaan Suomeen perustettiin siis 32 reservikomppaniaa.
Reservikomppanioiden kasarmialueille valittiin soveliaat sijoituspaikat ja tarkemmissa katselmuksissa määritettiin rakennusten, harjoituskentän, ampumaradan ja jopa uintipaikan sijainti. Alueet ostettiin tai pakkolunastettiin maanomistajilta, niille laadittiin asemakaava ja rakennettiin rakennusylihallituksen piirustusten mukaiset kasarmirakennukset. Ensimmäiset reserviharjoitukset käynnistyivät kesällä 1883.
Kuvissa on eräs tamperelainen reservimies palvelusasussaan sekä tarkk´ampuja täysissä varusteissaan. Käsikirjassa Suomen reservimiehelle varusteista todetaan ”…tulee hänellä harjoitusaikana olla omat paidat ja sukat tahi jalkarievut. Sitä vastoin annetaan kunkin reservimiehen käytettäväksi kokousaikana seuraavat pitovaatteet…” Kruunun saappaiden asemesta reservimies voi pitää 5 pennin kulutuskorvausta vastaan päivässä omia saappaitaan edellyttäen että ne olivat nahkaa ja varustetut sekä pohjilla että koroilla. [J. E. O. Screen]
Tamperelainen reservimies Juho Frestádius, joka palveli Oriveden reservikomppaniassa vuosina 1884--86. Reservimiesten päähineenä oli näinä vuosina kuvassa näkyvä "piirakkalakki", samanlainen kuin sittemmin itsenäisen Suomen varusmiehilläkin. [Eero-Eetu Saarinen]
|
|
Kiväärinä reservimiehillä oli venäläisen jalkaväen 4. linjan kivääri, joka tunnetaan yleisesti Berdan-kiväärinä. Vakinaisessa palveluksessa olevilla oli uudempi ja tehokkaampi 3. linjan kivääri.
Isoisät reservimiehinä Urjalassa
Vertaamalla Matti Ryhdän sotilaskuvaa edellä esitettyyn tamperelaisen reservimiehen kuvaan voidaan todeta, että asu ja varusteet ovat täsmälleen samanlaiset. Tästä päätellen Matti-pappa oli siis määrätty reservimieheksi. Asia varmistui Hämeen läänin kutsuntapiirin asiakirjasta Urdiala reservkompaniets uppbådsförtekningar 1886–1893 [Kansallisarkisto] eli Urjalan reservikomppanian kutsuntaluetteloista, joihin on merkitty myös ”reservipäällikön muistoonpano kokouksessa käymisestä” eli reserviharjoituksiin osallistumisesta. Sekä Matti että toinen isosisäni Heikki Joose olivat käyneet harjoituksissa kuten pitikin, eli kolmena kesänä vv. 1891–1893.
Hämeenlinnan tarkk´ampujapataljoonan reservipiirin neljän reservikomppanian sijoituspaikoiksi oli valittu Lammi, Urjala, Orivesi ja Saarijärvi. Tammela kuului Urjalan eli 26. reservikomppanian piirin eli sinne kävi myös isoisieni tie. Urjalan reservikomppanian kasarmit sijaitsivat Huhdissa, vajaan kilometrin rautatieasemalta itään. Paikalle on v. 1902 pystytetty muistomerkki, mutta kasarmirakennuksista ei ole enää mitään jäljellä. Museoviraston sivuilta löytyy muutama kuva, mm. oheinen kuva reserviläisistä vuodelta 1896.
Reserviläisiä Urjalan reservikomppanian kasarmilla 1896 [Museovirasto HK19670214:127]
Yhdestä vanhasta kuvasta sikisi paljon juttua, mutta paljon jäi vielä kertomattakin. Yleistietoa autonomia-ajan sotaväestä löytyy lisää mm. alla olevista kirjallisuuslähteistä. Henkilökohtaisia tietoja löytyy enemmän rippikirjoista ja Kansallisarkiston autonomia-ajan sotilasarkistoista.
Kirjallisuuslähteet
J. E. O. Screen, Suomalaiset tarkk´ampujat, Suomen ”vanha sotaväki” 1881–1901, Sotilasperinteen seura ry:n julkaisusarja no 4, Vantaa 2000, 254 s.
Eero-Eetu Saarinen, Ensimmäiset asevelvolliset reservimiehet, Lammin, Urjalan, Oriveden ja Saarijärven reservikomppaniat 1883–99, Sotahistoriallisen seuran julkaisuja No. 3, Helsinki 1967, 254 s.
Suomen Suuriruhtinaanmaan Asewelwollisuus-laki (Asetus-Kokous. No 26.1878), Suomalainen Wirallinen Lehti 1879, nrot 15–20.
