Kallion kylästä on vuodelta 1691 kertynyt tavallista enemmän tietoa, vaikka vuosi muuten ei ollut mitenkään poikkeuksellinen. Sattumalta tuolta vuodelta löytyi Mikkolan talon perinnönjakokirja omaisuusluetteloineen. Se antaa mielenkiintoisen kuvan ajan elinoloista, asumisesta, maanviljelystä ja karjataloudesta. Mikkola oli tuolloin Buchtien rusthollin augmentti, mutta tilat olivat monessa suhteessa hyvin samankaltaisia. Näin monet Mikkolaa koskevat havainnot pätevät todennäköisesti myös rustholliin.
Samalta vuodelta on säilynyt myös ”manttaaliluettelo” eli henkikirja, jossa on nimeltä mainittu talossa asuvat henkirahaa maksaneet henkilöt. Näiden lähteiden avulla avautuu poikkeuksellisen havainnollinen näkymä Kallion kylän elämään ajalta, jolta yleensä näin yksityiskohtaista tietoa on niukasti. Jäänteitä tästä vanhasta elämäntavasta oli Kallion kylässä havaittavissa vielä sata vuotta sitten, kuten Esko Aaltosen tuon ajan valokuvat ja muistiinpanot osoittavat.
Perinnönjakokirjan 1691 kertomaa
Vuonna 1691, lokakuun 26. päivänä, minä allekirjoittanut, yhdessä Torron nimismies Juho Antinpojan ja lautamies Heikki Sipinpoika kanssa, tulin laillisesti kutsutuksi perinnönjakoon edesmenneen Sipi Tuomaanpojan ja Marketta Eskotyttären perillisten kesken Kalliossa.
Näin alkoi kihlakunnantuomari Erich Loschiöldhin pitämä perinnönjako. Perillisiä olivat edesmenneen pojan Yrjön Sipinpojan leski ja lapset, toinen poika Sipi Sipinpoika sekä neljä tytärtä; Anna, Brita, Liisa ja Maria Sipintyttäret. Luettelo perinnönjaossa inventoidusta ja arvioidusta omaisuudesta on suomennettuna dokumentissa Perinnöjako 1691_Mickola .
Maa ja rakennukset
Kiinteä omaisuus käsitti kahden äyrinmaan perintömaan sekä lukuisia rakennuksia. Äyrinmaa oli tässä vaiheessa lähinnä tilan veronmaksukykyä kuvaava veroluku kuten manttaalikin.
Rakennuksia oli runsaasti, yhteensä 12. Näistä neljä, eli vanha ränsistynyt savupirtti, vanha lahonnut riihirakennus, vanha aitta sekä pieni käyttökelvoton ulkokeittiö katsottiin niin huonokuntoisiksi ja arvottomiksi, että ne jätettiin talolle ”kotitarpeiksi”.
Muista rakennuksista mainittakoon keskeneräinen tupa, vielä ilman tulisijaa (spis = ”piisi”) ja ikkunoita, kaksi isoa navettaa, uusi riihirakennus, sekin keskeneräinen, sekä muita vähäarvoisempia rakennuksia.
Rakennusten kuvauksista saa käsityksen, että tähän asti oli asuttu savupirtissä ja ruoka valmistettu ajan tapaan avotulella erillisessä keittokodassa (”kök”). Ne olivat jäämässä pois käytöstä ja rakenteilla oli uusi tupa, johon tulee piisi eli avotulisija ja ikkunat. Tästä päätellen tupa oli uloslämpiävä eli savuhormilla varustettu. Suomen maatalouden historian mukaan talonpoikaistaloissa oltiinkin jo 1600-luvulla luopumassa savupirteistä. Torpissa ja mäkituvissa elettiin savupirteissä vielä pitkään 1800-luvulla.
Kalliossa oli vielä 1900-luvun alussa jäänteitä entisajan asumisoloista, mm. kuvissa näkyvät heinäladoksi muutettu vanha savupirtti Kallion Mattilassa ja Suorannan entisen torpan kota . Kuvat ovat Esko Aaltosen ottamia ja löytyvät Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta.
Kaksi isoa navettaa kertovat karjanpidon merkityksestä. Hevosta varten oli talli. Tilalle oli rakennettu myös uusi, melko arvokkaaksi merkitty riihi.
Hevoset ja karja
Hevosia oli vain yksi, vanha tamma, jota käytettiin vetämään kärryjä tai rekeä pitemmillä matkoilla tai myös ratsuna. Peltotöissä käytettiin vetojuhtina härkiä, joita Mikkolan talossa oli peräti neljä. Härän kouluttaminen säyseäksi ja tottelevaiseksi vetojuhdaksi kesti 3–4 vuotta. Nuori härkä piti totuttaa ikeeseen ja toimimaan parina kokeneen vanhan härän kanssa. Talossa näyttää olleen eri-ikäisiä härkiä juuri tämän takia. Härkiä käytettiin parina raskaissa töissä, esim. kyntämisessä. Ne tottuivat toimimaan vain tietyllä puolella, oppivat tuntemaan toisen käyttäytymisen ja toimimaan yhdessä.
Härkiä käytettiin Kalliossa vielä 1800-luvullakin. Esko Aaltosen muistiinpanojen mukaan 1880-luvun lopulla ”Kallion Ryhdän viimeiset härät Riiko ja Jäännös vietiin jalan Lopelle, jossa teurastettiin ja lihat vietiin Helsinkiin. Näin täytyi tehdä, kun oli lämmin aika (juhannus). Kallion Haipon torpassa härkiä käytettiin aina vuoteen 1915 asti.”
Lypsylehmiä oli neljä ja nuorta karjaa seitsemän. Lehmistä saatiin maitoa lähinnä kesäkaudella ja niiden tärkein merkitys talvella oli lannantuotanto peltoviljelystä varten. Sonnikin piti olla omasta takaa karjan jatkuvuuden takaamiseksi. Kylän laajat niityt mahdollistivat suurehkon karjamäärän pitämisen. Lampaista saatiin villaa ja vuohista myös maitoa, josta tehtiin juustoa. Sikoja kasvatettiin lihantuotantoa varten.
Vilja ja muuta luonnontuotteet
Tärkein leipävilja oli ruis, josta tehtiin tietysti leipää, mutta käytetiin myös verojen maksuun. Ohrasta tehtiin puuroa ja pantiin olutta, mihin tarvittiin lisäksi humalaa. Herne oli tärkeä proteiinin lähde, kun lihaa ei aina ollut riittävästi. Herne oli myös hyvä maanparannuskasvi.
Luettelossa on maininta: Rukiin määrä arvioitiin kuluvan vuoden sadon perusteella sekä mitä varastossa oli, naapuri Sakari Sveninpojan todistuksen nojalla, koska hänellä oli samanlaiset pellot ja sarat. Tämäkin osaltaan osoittaa rusthollin ja augmentin samankaltaisuuden.
Rautaesineet ja taloustavarat
Rauta oli tuohon aikaan arvokasta ja luettelossa on mainittu myös vanhat ja käyttökelvottomat työvälineet. Rautatanko, padanalusta, koukkarit, kattilanrenkaat ym. olivat ruoanlaitossa tarvittavia apuvälineitä. Ruoka valmistettiin keittokodasta luopumisen jälkeenkin avotulella ”piisissä”, jonka yhteyteen usein muurattiin myös leivinuuni. Tällaisia tulisijoja käytettiin pitkään 1900-luvullakin, esimerkkinä kuvassa oleva Kallion Suorannan torpan pirtin uuni.
Sadonkorjuussa tarvittiin sirppejä ja viikatteita ja maanmuokkauksessa kuokkia ja auroja. Luetteloon on kirjattu myös pari auranrautoja, mikä viittaa siihen, että käytössä oli kaksihaarainen hankoaura eli peltosahra, jonka vantaat oli vahvistettu raudoilla. Toinen mahdollinen auratyyppi tuohon aikaan oli yksivantainen kehäaura. Alkeellisimpia koukku- tai kaariauroja käytettiin vielä varhaisempina aikoina. Yllä olevassa kuvassa mies kyntää näytösluontoisesti härkäparilla käyttäen entisajan yksinkertaista kaariauraa. Koukkuaurasta on tullut myös vielä 1500-luvulla talon suuruutta kuvaava veroluku koukku. Yksi koukku tarkoitti alun perin peltoalaa, jonka yksi mies ja härkäpari pystyivät viljelemään.
Kuvissa alla on molemmat 1600-luvulla mahdollisesti käytetyt auratyypit hankoaura eli peltosahra ja kehäaura.
Nämä auratyypit pystyivät rikkomaan ja möyhentämään pellon pinnan, mutta eivät kääntämään maata. Muokkausta tehostettiin ristiin kyntämällä, eli ensin kynnettiin pitkittäin ja toinen kerta poikittain. Ristiinkyntö saatettiin tehdä useampaankin kertaan muokkauksen ja rikkaruohojen torjunnan tehostamiseksi. Rikkaruohojen torjunta olikin ongelma, kun maata ei pystytty kääntämään. Sen takia käytettiin pääsääntöisesti kaksivuoroviljelyä, eli puolet pellosta oli vuorovuosin kesantona, jota kynnettiin useampaan kertaan.
Vasta 1700-luvulla kehitettiin ensimmäiset maata kääntävät aurat eli ”vältit” lisäämällä kehäauraan kääntösiipi, ensin puusta ja myöhemmin raudasta. Myös Mustialan maatalousoppilaitos osallistui kehittämiseen rakentamalla 1800-luvun puolivälissä puurunkoisia rautasiivellä varustettuja yhden hevosen vedettäviä kääntöauroja.
Lähde: Pitkän riidan ansiota tämäkin löytö: Mikkolan perinnönjakokirja 26.10.1691 on jäljennetty 70 vuotta myöhemmin käydyn rusthollin ja augmentin välisen ”taistelun perintökirjasta” käräjäpöytäkirjaan 8.4.1761: Sääksmäen tuomiokunnan arkisto (HMA) – Tammelan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1761-1761, sivu 54.
Kallion talojen asukkaat 1691
Uudenmaan ja Hämeen läänin tilikirja vuodelta 1691 sisältää myös henkikirjan (Mantals längd). Siinä on lueteltu Kallion talojen asukkaat seuravasti (yli-ikäiset lisätty):
Lähde: Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä – 8063 Tositekirja 1691-1691, sivu 1776.
Tyyntä myrskyn edellä…
1680-luvun loppu ja 1690-luvun alku olivat ilmeisesti normaaleja satovuosia. Kallion talot olivat Tammelan mittapuulla keskisuuria tiloja ja vuoden 1691 tilanne oli vakaa ainakin Mikkolan perinnönjakokirjasta päätellen. Sama lienee pätenyt myös rustholliin, koska tilat olivat hyvin samakaltaisia.
Jo parin vuoden kuluttua tilanne alkoi muuttua nopeasti. Huonot satovuodet heikensivät toimeentuloa vuosi vuodelta. Vuosi 1696 oli lähes täydellinen katovuosi ja seuraava vuosi ”suuri kuolonvuosi”, jolloin Tammelan väestöstä kuoli noin kolmannes. Myös rusthollin isäntä Erik Sakarinpoika kuoli toukokuussa 1697, ja kummastakin talosta kuoli useita lapsia.
Vuodesta 1700 alkaen kylää kohtasi sitten seuraava vitsaus: alkoi suuri Pohjan sota. Se kuritti Kalliota jo ennen varsinaisen isonvihan alkamista 1713. Erityisesti Buchtien rustholli kärsi, sillä sen täytyi melkein joka vuosi varustaa uusi ratsumies täysine varusteineen edellisen kuoltua sotaretkillä. Tästä kertoo tarkemmin aiemmin julkaistu artikkeli ”Rutiköyhä rusthollari”.
Näistä kaikista rasitteista toipuminen veikin sitten taas vuosikymmeniä…
