Kaikki rusthollit olivat ratsutiloja, mutta kaikista ratsutiloista ei tullut rustholleja. Semantiikkaako? Ei, vaan rustholli oli tarkastusten perusteella valittu, ratsukon pysyvään varustamiseen kykenevä tila, joka täytti asetetut vaatimukset. Käsite rustholli otettiin käyttöön 1680-luvulla, kun kuningas Kaarle XI ryhtyi uudistamaan sotaväen organisointia ja ylläpitoa. Sana pohjautuu ruotsin kielen sanoihin rusta (varustaa) ja håll (pito, ylläpito).

Artikkelissa kerrotaan, miten Sven Buchtin perustamasta ratsutilasta tuli Kallion rustholli. Tapaus on konkreettinen esimerkki Kaarle XI toteuttamasta sotaväenpidon uudistuksesta eli nuoremmasta jakolaitoksesta, josta käytetään myös nimitystä ruotujako- ja veropalkkalaitos.

Taustaa

Keskiajalla Ruotsin oma ratsuväki koostui lähinnä aatelisista, jotka saivat palveluksiaan vastaan verovapauden. Tästä muodostui ns. vanha rälssi, jonka etuihin kuului mm. verovapaa rälssimaa. Kun oma aatelisratsuväki oli melko pieni, ryhtyi Kustaa Vaasa valtaan noustuaan värväämään armeijan vahvistukseksi ulkomaisia ratsupalkkasotureita. Nämä olivat päteviä ammattisotilaita, mutta olivat kruunulle kalliita ylläpitää.

Kun vanha aateli vapautui ratsupalveluvelvollisuudesta 1500-luvun puolivälissä ja kruunulla oli krooninen rahapula, keksittiin houkutella talonpoikia ratsumiehiksi. Ratsukon (ratsun ja ratsumiehen) varustanut tila sai 1600-luvulla 30 hopea­taalerin verovapauden. Jos omaa tilaa ei ollut, voitiin ratsukon varustajalle antaa myös autiotiloja viljeltäväksi ratsupalvelusta vastaan. Näin syntyi ns. maaratsuväki erotuksena aatelislippueista ja palkatusta ratsuväestä.

Erityisesti Kustaa Vaasan poika, kuningas Kaarle IX (1599–1611) pyrki tällä tavalla värväämään nopeasti uusia ratsumiehiä raskaasti tappiollisten sotien jälkeen. Näin myös Sven Bucht sai 1606 Tam­melan Kal­lion kylästä kaksi hiljattain autioksi jää­nyttä tilaa hallintaansa ratsupalvelusta vastaan. Svenistä tuli saman tien ratsulippueen majoitusmestari (kvartermestare), mikä oli tuolloin alipäällystön korkein sotilasarvo.

Päällystön etuihin kuuluivat oman tilan verovapauden lisäksi vuosipalkka sekä korvaus virkaan kuuluvien lisähevosten ylläpidosta. Ratsulippueen majoitusmestarille kuului kaksi hevosta: oma hevonen ja yksi lisähevonen.  Kustaa II Adolfin (1611–1632) aikana, kun päällystön palkkaus oli yhdenmukaistettu, majoitusmestarin (myöh. korpraali) vuosipalkka oli 40 taaleria, minkä lisäksi lisähevosen ylläpidosta korvattiin 30 taaleria.

Kaikki korvaukset kerättiin lähitalojen veroina: palkka ns. etuus- eli palkkatiloilta (fördelshemman) ja hevoskorvaus hevostiloilta (hästehemman). Lisäksi oma tila nautti 30 taalerin verovapaudesta, eli se oli ns. vapaatila (frihemman). Sven Buchtin osalta veropalkkajärjestelyistä on tarkempi kuvaus jäsenartikkelissa Voudintilit kertovat Sven Buchtista ja 1600-luvun alun yhteiskunnasta;

https://tammelanbuchtsuku.net/jasenartikkelit/voudintilit-kertovat-sven-buchtista-ja-1600-luvun-alun-yhteiskunnasta/

Sotaväen palkkaus perustui siis pitkälti luontaistalouteen, mikä melko köyhässä ja harvaan asutussa maassa olikin käytännöllistä. Verot kerättiin pääasiassa luontaistuotteina lähiseudulta eikä rahaliikennettä ei paljon tarvittu. Kustaa II Adolfin luoma vahva hallinto hoiti tämän veropalkkauksenkin suhteellisen tehokkaasti. Se oli osaltaan luomassa edellytyksiä Ruotsin nousulle 1600-luvun suurvallaksi.

Sotajoukkojen täydentäminen vaikeutui

Ruotsi kävi lähes jatkuvasti sotia 1600-luvulla. 30-vuotisen sodan (1618–1648) jälkeen suurempia sotia olivat mm. ensimmäinen Pohjan sota 1655–1661 Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan sekä Skoonen sota ja Preussin sotaretki 1674–1679. Menetykset olivat suuret ja joukkojen täydentäminen kävi yhtä vaikeammaksi. Erityisesti ratsutilat olivat ongelmissa suurten tappioiden ja niiden toistuvien korvaamisten vuoksi.

Ratsutilalliseksi oli tähän asti päässyt melkein kuka tahansa, joka pystyi varustamaan sotaan miehen ja ratsun. Joukkojen pääkatselmuksissa tarkastettiin, että mies, ratsu, aseet ja varusteet olivat vaatimusten mukaiset, mutta itse tiloja ei mitenkään tarkastettu. Ratsuväen rekrytointi kärsi, kun heikoimmat tilat eivät enää pystyneet varustamaan uusia ratsukoita.

Myös upseerien palkka- ja hevostilojen tilanne oli sekava. Monet niistä olivat joutuneet rappiolle katovuosien vuoksi. Niiden määrä oli myös pienentynyt, kun tiloja oli annettu läänityksiksi palkkiona kruunulle suoritetuista palveluksista erityisesti kuningatar Kristiinan aikana (1632–1654).

Jalkaväkijoukkojen täydentäminen oli myös vaikeuksissa. Se ei enää 1600-luvulla perustunut mielivaltaiseen väenottoon, vaan oli saanut jo vakiintuneempia muotoja. Aluksi asekelpoisista miehistä muodostetuista ruoduista valittiin joka kymmenes. 1640-luvulta alkaen kymmenkunta taloa muodosti ruodun, joka valitsi sopivan tarjokkaan ja maksoi tälle pestirahan. Jatkuvien sotien takia ruoduilla oli 1600-luvun loppupuolella suuria vaikeuksia löytää kelvollisia täydennysmiehiä.

Kerättyjen verojen käyttämistä suoraan eli jakamista sotaväen palkoiksi ja muiksi etuuksiksi ruvettiin sanomaan jakolaitokseksi, ruotsiksi indelninsgverket. Järjestely ei tässä vaiheessa ollut vielä kovin vakiintunutta, palkkatilat saattoivat vaihdella vuosittain ja sotamiehet värvättiin usein suoraan sotaretkelle.

Jakolaitoksen uudistaminen

Kuningas Kaarle XI asetti 1670-luvun lopulla jakolaitoskomission (indelningskommision) tarkastamaan ja kehittämään erityisesti ratsutilalaitosta niin, että ratsuväen saanti olisi turvattu. Ratsutiloiksi piti valita parhaat ja tarvittaessa ottaa uusia vaikka upseerien palkkatiloista. Valituista ratsutiloista tuli tehdä ratsukon varustamisesta pysyvästi vastaavia rustholleja, joiden tueksi voitiin tarvittaessa määrätä aputiloja eli augmentteja. Myös päällystön tilat tuli jakaa uudestaan niin, että upseerit tulisivat asumaan joukkojensa keskelle.

Ratsutilojen valinta suoritettiin yleensä samassa yhteydessä kuin upseereille ja aliupseereille järjestettiin virkatalot. Järjestelyjen yksi edellytys oli ns. suuren reduktion eli peruutuksen toteuttaminen. Kruunu alkoi ottaa takaisin aatelille ja muille edunsaajille aiemmin luovutettuja tiloja, läänityksiä ja verotuloja. Osa palautetuista tiloista otettiin upseerien sotilasvirkataloiksi eli puustelleiksi (boställe). Niiden tuotto ei useinkaan kattanut koko vuosipalkkaa, minkä takia peruutettuja tiloja jaettiin myös upseerien palkka- ja hevostiloiksi.

Vuoden 1684 loppuun mennessä olivat Uudenmaan ja Hämeen ratsutilat valittu ainakin paperilla. Alustavia tuloksia on kirjattu vuoden 1683 maakirjaan ja tarkastuspöytäkirjaan. Näiden pohjalta pidettiin Uudenmaan ja Hämeen läänin ratsuväkirykmentin pääkatselmus Hämeenlinnassa kesällä 1685. Siinä tarkastettiin joukko-osasto, upseerien ja miehistön nimet, luettiin katselmusluettelo sekä esitettiin kysymyksiä varustuksesta.

Lopputulosta ei kuitenkaan hyväksytty sellaisenaan havaittujen puutteiden vuoksi. Kuningas perusti jatkovalmistelua varten uuden tarkastuskomission (inkvisitionskommission) vuoden 1686 lopulla. Työ eteni hitaasti ja lopulta tarkastus siirrettiin 1689 kamarikollegiolle, joka totesi, ettei ratsuväkeä varten ollut laadittu varsinaista virallista jakolaitosta. Oli olemassa ainoastaan luonnoksia tai ”erilaisia esityksiä”.

Kuningas nimitti työn jatkajaksi Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi jo 1687 nimitetyn Carl Bonden, joka ei vielä ollut ottanut virkaa vastaan. Hänen tehtäväkseen määrättiin 1690 kahden edellisen komission työn perusteella tarkastaa ne rusthollit, joiden emätilat (stommar) ja aputilat (augmentit) olivat osoittautuneet liian heikoiksi. Augmentilla tuli tukea vain sellaisia emätiloja, jotka varmasti kykenivät ylläpitämään ratsupalveluksen. Työhön liittyi myös upseerien palkka- ja hevostilojen tarkastaminen.

Bonde teki työn perusteellisesti ja ilmoitti loppuvuodesta 1695, että ratsuväen luettelot olivat jo niin valmiita, että ne voitiin puhtaaksikirjoittaa. Jalkaväen ruodutusluetteloiden valmistuminen kesti seuraavan vuoden huhtikuuhun asti. Vuoden 1696 kesällä julkaistiin sekä ratsuväen että jalkaväen sotilasmaakirjat, jossa uusi jakolaitosjärjestely on virallisesti otettu käyttöön. Saman vuonna julkaistiin myös yksityiskohtaiset kartat rykmenttien sijoittumisesta Uudenmaan ja Hämeen läänissä. Lähes 20 vuotta kestänyt uudistustyö oli saatu päätökseen.

Uudesta järjestelystä käytetään kirjallisuudessa nimitystä nuorempi jakolaitos. Siinä sotaväen ylläpito ja palkkaus toteutettiin aiempaa järjestelmällisemmin. Tähän kuuluivat sekä jalkaväen ruodutus että ratsuväen rusthollijärjestelmä ja upseerien palkka- ja virkatalojärjestelyt.

Myös nimitystä ruotujakolaitos käytetään erityisesti puhuttaessa jalkaväkisotilaiden ylläpidosta. Palkkajärjestelyistä puolestaan voidaan käyttää nimikettä veropalkkalaitos. Yläkäsite jakolaitos kattaa nämä molemmat, ja siitä voidaan käyttää myös täsmällisempää nimitystä ruotujako- ja veropalkkalaitos.

Nuoremmasta jakolaitoksesta tuli pysyvä järjestely aina Ruotsin vallan loppuun saakka. Sen avulla luotiin vakinaiseen sotaväenpitoon perustuva armeija, jonka joukot osallistuivat harjoituksiin myös rauhan aikana.

Tapaus Kallion rustholli

Arkistoista löytyy useita digitoituja asiakirjoja, jotka avaavat edellä kuvattua uudistusprosessia konkreettisesti Kallion talojen osalta.

Sven Buchtin kuoltua n. 1623 hänen leskensä sai pitää ratsutilan verovapauden silloisten säännösten mukaisesti. Svenin pojat olivat niin nuoria, ettei heistä vielä ollut isännäksi. Taloon tuli tytär Valpurin mieheksi eli vävyksi Matti Hannunpoika, joka lähetettiin 30-vuotiseen sotaan 1630 muiden Tammelan miesten kanssa. Hän jäi sille tielleen.

Ratsutilan isännäksi tuli 1638 Sakari Sveninpoika. Isäntien ei tarvinnut enää itse ratsastaa ja niinpä Sakari palkkasi ratsumiehekseen Yrjö Matinpojan. Tämä lähetettiin Saksaan, jossa joutui vangiksi 1640 eikä enää palannut. Vuoden 1641 katselmuksessa Sakari-isäntä on ilmoittautunut itse ratsumieheksi. Tähän aikaan ei ratsuväen täydennyksiä enää lähetetty Saksaan, eli Sakari ei itse sotaan joutunut.

Seuraava arkistomerkintä Kallion ratsumiehistä löytyy vuodelta 1663, jolloin Sakari on värvännyt ratsumiehekseen Matti Yrjönpojan. Vuonna 1678 Preussin sotaa varten perustetussa kaksikasrykmentissä ratsumiehenä toimi Sakarin poika Lauri, joka säilyi hengissä muuten katastrofaalisesti päättyneestä sotaretkestä.

Lauri Sakarinpoika muutti sittemmin Hollolaan ja hänestä tuli Hollolan Buchtien kantaisä. Hänen jälkeensä ratsutilan varustamana ratsumiehenä toimi aina palkattu mies, ”ratsurenki”, joista asiakirjoissa käytetään ruotsinkielistä nimitystä sventienare tai pelkkä tienare (tjänare).

Kallion talot esiintyvät ensimmäisen kerran jakolaitoskomission tarkastuspöytäkirjassa 1693 [KA 6961, s. 150]. Siinä todetaan ensin, että Mikkola on ollut jakamaton (oindelt) tila, eli sen veroja ei ole jaettu mihinkään. Ratsutilan osalta on merkintä, että se kuuluu ratsumestari Kuhlmanin komppaniaan. Tämä jälkeen tulee komission arviot tiloista, vapaasti suomennettuina:

Mikkola:

Keskinkertainen tila, mutta ei yhtä hyvä kuin edellinen [luettelon tila] viljelysmaan osalta; kalastuksen suhteen samanlainen, mutta ei yhtä hyvä kaskimetsän osalta.

Erittäin köyhä leski, joka ei enää kykene maksamaan veroa huonokuntoisesta tilastaan. Hän pyytää, ettei häneltä enää vaadittaisi enempää. Kylvö on 2½ tynnyrinalaa, ja niityiltä saadaa heinää 8 parmasta.  Manttaaliluku vähennetään tämän vuoksi puoleen manttaaliin [ennen 2/3]. Koska tila on vanhastaan kuulunut läheisen ratsutilan emätilan (stom) alaisuuteen, se palautetaan jälleen sen alaisuuteen.

Ratsutila:

Varallisuudeltaan keskinkertainen; kantaa rasitteet itse yhdessä veljensä kanssa. Arvelevat mahdottomaksi, että tila voisi kestää  rusthollin ylläpitämistä. Eivät pyydä enempää.

Kylvö on 3 tynnyrinalaa, niittyjen heinäsato 10 parmasta; manttaali vähennetään puoleen manttaaliin [ennen 2/3].Molemmat tilat pannaan nyt yhden rusthollin alaisuuteen. [Isäntä] lupaa tulevansa hyvin toimeen köyhän lesken kanssa, jonka tila on aiemminkin ollut yhdessä rusthollin alla.

Arvio näyttää olevan tiivistelmä jakolaitoskomission Kallion taloja koskevasta käsittelystä 9.4.1684. Pöytäkirjan kopio löytyi sattumalta 80 vuotta myöhemmin käydyn kiistan ”taistelu perintökirjasta” runsaan asiakirjamateriaalin joukosta [Tammelan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1766, s. 349]. Se kuuluu vapaasti suomennettuna näin:

Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa, kaikkein armollisimman Kuninkaamme ja Herramme näinä aikoina Uudenmaan ja Hämeen läänin sotaväen järjestämistä varten määräämät komissaarit tekevät tiettäväksi:

että tämän Kuninkaallisen komission edessä on ratsutilallinen Erich Zachrisson Kalliosta, Tammelan pitäjästä ja Alisen Sääksmäen kihlakunnasta, valittanut suuresti siitä, kuinka vähäiset hänen mainitun ratsutilansa tilukset siellä ovat.

Vaikka tila onkin maakirjaan merkitty käsittämään kaksi taloa, yhteensä 2/3 manttaalia ja kaksi äyrinmaata, ei sen kylvö kuitenkaan ole enempää kuin kolme tynnyrinalaa veden vaivaamassa maaperässä, jota vuosittain vahingoittaa tulvavesi. Niittyä on enintään kymmenen parmaan heinäsadon verran, ja jonkin verran metsää rakennuspuuksi, mutta ei kaskiviljelyyn sopivaa.

Tämän vuoksi hänen on mahdotonta kantaa rusthollin varustamisvelvollisuutta ilman veron alennusta ja yhdistymisen tukea. Tämän ovat myös asianomainen papisto, lautamiehet ja useat säätyhenkilöt todistaneet ja vahvistaneet.

Jotta vältettäisiin varustamisvelvollisuuden laiminlyönti varsinkin levottomina aikoina, jolloin kuninkaallisen Majesteetin palvelukseen saatettaisiin ajan olojen muuttuessa tarvita useampina vuosina ratsupalvelusta, on ollut syytä auttaa Erich Zachrissonia jollakin lisätilalla ja helpottaa hänen varustusvelvollisuuttaan.

Sen vuoksi myös Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa, kaikkein armollisimman Kuninkaamme ja Herramme puolesta ja hänen armollisen tahtonsa mukaisesti sekä Kuninkaallisen ohjesäännön 6. kohdan nojalla on päätetty vähentää kyseisen tilan veroluku puoleen manttaaliin.

Lisäksi hänelle on saman Kuninkaallisen ohjesäännön 5. kohdan mukaisesti myönnetty lisätilaksi Sigfred Sigfredssonin [Mikkola] veronmaksukyvytön tila samassa kylässä, nyt kun sen veroluku on vähennetty puoleen manttaaliin, kuuluen siihen kaksi äyrinmaata sekä yksi talo.

Tästä Sigfredin [Jöranin!] leski ei enää kykene maksamaan veroja luopuen nyt siitä kokonaan vapaaehtoisesti. Tilaa hän ja hänen jälkeläistensä tulee saada nauttia, viljellä ja pitää hallussaan niin kauan kuin sitä vastaan vaadittavaa ratsupalvelusta suoritetaan ja voimassa pidetään.

Vastedes molempia taloja tulee siis ratsupalveluksen alaisena hallita ja varjella yhtenä viljelyksenä ja yhden isännän ylläpitämänä yhden manttaalin ja neljän äyrinmaan talona, jonka vuotuiset verot ovat 25 taaleria 20 äyriä 18 4/5 penninkiä hopearahassa ylimääräisiä veroja lukuun ottamatta.

Koska leski luovutti ja siirsi tilansa hänelle vapaaehtoisesti, Erich ilmoitti tämän Kuninkaallisen komission edessä olevansa halukas sopimaan [asiasta] hänen kanssaan. Minkä mukaisesti asianomaisten tulee tästä lähtien menetellä.

Komission toimipaikassa Hämeenlinnassa 9. huhtikuuta 1684.

Tämän Kuninkaallisen komission puolesta:

Axel Rosenbarre, J. Gripenberg, Erich Forsing

Alkuperäinen asiakirja on vaikeaselkoinen ja osin tulkinnanvarainen. Siitä voi saada käsityksen, että Mikkolan tila olisi liitetty osaksi Kallion ratsutilaa. Osin tämä kirjaus saattaa olla jakolaitoskomission alkuvaiheen haparointia. Myöhemmin käy kuitenkin selväksi, että aputilat eli augmentit pidettiin itsenäisinä tiloina, jotka maksoivat veronsa rusthollin emätilalle tukien näin ratsukon varustamisvelvollisuutta.

Vuoden 1685 pääkatselmuksessa [SE/KrA/0022/1685, f. 407] tarkastettiin Uudenmaan ja Hämeen läänin ratsuväkirykmentin kokoonpano. Ratsumestari Gerhard Kuhlmanin komppanian rullissa oli merkitty otsikon Pårtas Tammela alle rustholli No. 101:

  • Zachris Swensson S(tom), T(ienare) Anders Hendersson
  • Sigfred Henderssons H(emman)

Eli Sakari Sveninpojan talon (isäntänä Erik Sakarinpoika!) ratsumiehenä oli Antti Heikinpoika ja augmenttina oli Sipi Heikinpojan talo, joka tunnettiin tämän jälkeenkin vielä pitkään 1630-luvun isännän nimellä. Kyseessä oli siis Kallion Mikkolan talo, jota hallinnoi edellisen isännän Yrjö Sipinpojan leski Kerttu Tuomaantytär heidän lastensa ollessa vielä alaikäisiä. Tilaa käytännössä isännöi Yrjön veli Sipi Sipinpoika eli Kertun lanko.

Ratsutilojen tarkastuksessa 1687 [KA 6970, s. 154] todetaan tilanteen olevan ennallaan, eli:

  • Kallio N:o 101; Rusthollari Zacharias Swenssonin tilan manttaalinvähennys on pysytetty siinä jakolaitoskomission asetettamassa, minkä se on siitä antanut, ainoastaan jousiluku ja lehmät myös ylöskirjattuina.
  • Aputila samassa paikassa samalla tavoin.

Tarkastuskomission pöytäkirjaan 1687 [KA 6967, s. 212]on kirjattu rusthollin ja augmentin välinen kiista veron maksusta:

Koska Sigfred [po. Jören] Sigfredssonin leski, joka asuu Erik Zachrissonin aputilaa Kalliossa omana erillisenä talona [talolukunaan], on tähän saakka suorittanut veronsa asianmukaisesti, minkä vuoksi myös rusthollinhaltija sanoo olevansa tyytyväinen tilaan, mutta leski valittaa, että tämä uhkailee häntä pyytäen sen vuoksi , että komissio säilyttäisi hänet tilalla. Sen johdosta sanottiin nyt rusthollinhaltijalle, ettei hän millään tavoin saa karkottaa leskeä niin kauan kuin hän kykenee vastaisuudessakin maksamaan veronsa, sekä että hänen tulee niin tässä asiassa kuin verojen kantamisessakin kokonaan noudattaa Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kaikkein armollisimmin antama ohjesääntöä.

Tästä selviää lopullisesti myös se, että augmentti pysyi itsenäisenä tilana ja maksoi käytännössä veronsa suoraan rusthollille.

Maaherra Carl Bonde oli 1690 aloittanut jakolaitoksen lopullisen täytäntöönpanovaiheen tehtävänä erityisesti tarkastaa ne rusthollit, joiden emätilat (stommar) ja aputilat (augmentit) olivat osoittautuneet liian heikoiksi. Hänen työnsä jälki näkynee jo 1691 sotilasmaakirjassa [KA 8063, s. 1723], jossa Kallion rusthollin toiseksi aputilaksi on kirjattu Letkun Jacob Jacobsson eli Jaakkolan talo.

Lopullinen jakolaitosjärjestely on kirjattu vuoden 1696 sotilasmaakirjassa [Hab:22, s. 607]. Kallion rustholli on siinä Uudenmaan ja Hämeen läänin ratsuväkirykmentin Sääksmäen komppanian rustholli No. 119:

  • Zachris Swensson [talon nimi], varustajana Zachris Swensson, verot n. 18 taaleria
  • Augmentteina:
    • Saman kylän Sigfred Hindersson [talo], isäntänä Sigfred Sigfredsson, verot n. 18 taaleria
    • Letkun Jacob Jacobsson [talo], isäntänä Jören Mårtensson, verot n. 16 taaleria
  • Ratsukon varustamisesta vastaavan rusthollikokonaisuuden (emätila + 2 augmenttia) vuotuiset verot (oikeasti verovapaus) olivat siis yhteensä n. 52 taaleria, mikä sopii rustholleille asetettujen ohjearvojen [50–80 taaleria] puitteisiin.

Kallion rusthollin osalta kiinnittää huomiota, että rusthollin numero on vuoden 1685 pääkatselmuksessa ollut 101 ja nyt 119, mikä jäikin pysyväksi. Syynä ilmeisesti on ratsutiloissa tapahtuneet muutokset, mutta myös rykmenttien maantieteellisten rajojen muuttaminen. Ne noudattivat aiemmin kirkkopitäjien rajoja, mutta muutettiin 1690-luvulla hallintopitäjien rajojen mukaisiksi.

Uudenmaan ja Hämeen läänin ratsurykmentin sijoittuminen on kuvattu myös 1696 kartassa Generalkartor. ”Geographisk Charta som Uthwijsar huru Nylandz och Tafwastehus Lähns Cavallerie Regimentet ähr belägett Uthi Sina Härader och Sochnar.” [Riksarkivet, Finska handritade kartor, Nylands län, SE/KrA/0410/C/001].

Nuorempi jakolaitos pysyi Suomessa sellaisenaan voimassa Ruotsin vallan loppumiseen asti 1809 ja Ruotsissa aina vuoteen 1905 asti. Kallion rustholli jaettiin 1800 kolmelle veljeksellä, mutta syntyneet kolme taloa säilyttivät kukin asemansa rusthollina vuoteen 1886 asti, jolloin järjestelmä lopetettiin virallisesti. Autonomian aikana rusthollit eivät joutuneet varustamaan ratsukkoa, vaan ne velvoitettiin sen sijasta maksamaan kruunulle veronluonteista vakanssimaksua, myös viljana (vakanssivilja).

Kirjallisuutta

Ali Pylkkänen, Talonpojan vainiolta sotilaan ruokapöytään: tilojen ja niiden verojen osoittaminen sotilaille ja heidän perheillensä Suomessa 1636–1654. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1996, 287 s.

  • Käsittelee Ruotsi-Suomen sotaväen ylläpitoa ja palkkausjärjestelmää 1600-luvulla ennen nuoremman jakolaitoksen syntyä, verkkojulkaisu.

John E. Roos, Uppkomsten av Finlands militieboställen under indelningsverkets nyorganisation 1682–1700, Helsingfors 1933, 493 s.

  • Sotilasvirkatalojen synty jakolaitoksen uudelleenorganisoinnin aikana 1682–1700, seikkaperäinen esitys nuoremman jakolaitoksen syntyvaiheista.

Kuvassa Uudenmaan ja Hämeen läänin ratsurykmentin sijoittuminen 1696; suurennoksessa Tammelan alueelta näkyvät myös rusthollit.