”Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa” kuvaillaan aamua tunnetussa Paimenpojan laulussa. Mutta niin kutsuivat esi-isämmekin jo 1700-luvulla, ainakin vanhoista perukirjoista päätellen. Ja kyllä niistä Paimentytön kevätlaulun Mansikki ja Mustikkikin löytyvät; lehmien nimet ovat ikuisia!

Kotieläimet olivatkin entisajan ihmisille niin tärkeitä, että ne lueteltiin nimiä myöten myös perukirjoissa tai perinnönjaossa. Ne olivat yksilöitä, melkein perheenjäseniä, joiden nimet kuvastivat niiden ominaisuuksia tai ulkonäköä. Eivätkä vain lehmät, vaan myös härät, joita käytettiin peltotöissä vetojuhtina aina 1900-luvun alkuun asti.

Hevosia taloissa oli vähemmän, ne kun vaativat rehukseen heinää, jota ennen saatiin vain luonnonniityiltä. Härät tulivat toimeen samalla vaatimattomalla rehulla kuin lehmät, joille yleensä syötettiin silputuista oljista, kuivatuista lepänlehdistä, nokkosista, jauhoista ym. tehtyä kuumassa vedessä haudottua sulppua.

Härkä tarkoittaa siis kuohittua sonnia. Vastaavasti ajohevoset olivat valakoita (ruunia), siis kuohittuja oriita, tai tammoja. Sonni talossa toki tarvittiin nautasuvun jatkamiseksi, mutta ”toksinen maskuliinisuus” teki niistä käyttökelvottomia peltotöissä, samoin kuin oriit eivät soveltuneet työhevosiksi.

Hyvän kuvan entisajan härkien ja lehmien nimistä saa esimerkiksi Kallion ratsutilan kahden sukupolven isäntien perukirjoista. Jakamattoman ratsutilan viimeisen isännän Jaakko Sakarinpoika Buchtin perukirjassa 3.4.1793 on kirjattu seuraavat kotieläimet:

  • hevosia tammavarsa sekä musta ja punainen tamma
  • 5 härkää, nimet Lauko, Punio, Tähtiö, Hilo, Rusko sekä 2 nuorta härkää
  • 2 sonnia
  • 9 lehmää tai hiehoa; Punike, Musta, Pilke, Serike, Helmas, Mansike, Mustike, Koivas, Ruskas
  • 4 lehmävasikkaa
  • 10 lammasta, 5 karitsaa, 2 pässiä
  • 3 vuohta

Jaakko Sakarinpojan jälkeen ratsutila jaettiin kolmelle pojalle: Jaakko (1758–1832), Sakari (1764–1828) ja Antti (1774–1857) Ryhdälle. Seuraavassa on lueteltu heidän perukirjoistaan löytyvät eläimet.

Jaakko Jaakonpoika Ryhtä, perukirja 19.10.1832:

  • ruskea valakka
  • 4 härkää; Lauki, Rusko, Punio, Kailio, 1 härkämulli Rusko
  • 1 sonni
  • 7 lehmää tai hiehoa; Kaunike, Koivas, Ruskas, Tuorike, Mansike, Punike, Kirjas
  • 3 sonnivasikkaa
  • 10 lammasta
  • 1 sika

Sakari Jaakonpoika Ryhtä, perukirja 25.8.1828:

  • 3 hevosta; valakka ja 2 tammaa
  • 10 härkää tai nuorta härkää; Baron, Kilpiö, Nokio, Rusko, Pysty, Punio, Kailio, Tähtiö, Luiko, Laukki
  • 9 lehmää tai hiehoa; Heluna, Keikas, Koivas, Docka, Mustakorva, Punike, Mansike, Tähtike, Mustike
  • 1 lehmävasikka
  • 20 lammasta
  • 5 sikaa

Antti Jaakonpoika Ryhtä, perukirja 9.10.1857:

  • 5 härkää; Risko, Riko, Kirjo, Koivio, Länä
  • 6 lehmää tai hiehoa; Kaunike, Tährike, Punike, Mansike, Hallas, Viljas
  • 16 lammasta

Tyypillisesti härkien nimet olivat o-loppuisia ja lehmien nimet ke- tai s-loppuisia. Esimerkiksi ruskea härkä oli Rusko ja lehmä vastaavasti Ruskas tai punaruskea härkä Punio ja lehmä Punike. Lehmien nimen loppupääte -ke oli käytössä Länsi-Suomessa, kun taas muualla pääte oli -kki, mikä on nykyään yleistynyt. Punaruskea lehmä olisi siis nykyään Punikki, mutta sitä tuskin enää käytetään sattuneesta syystä. Mansike (Mansikki) ja Mustike (Mustikki) olivat myös tuolloin yleisiä lehmien nimiä.

Vastaavasti kirjava härkä oli Kirjo ja lehmä Kirjas, valkopäinen härkä oli Koivio, lehmä Koivas jne. Jos otsassa oli valkoinen kuvio, härän nimeksi voitiin panna Tähtiö ja lehmän Tähtike; vaihtoehtoisesti Lauko (Laukki) / Laukas. Luiko / Luikas tarkoitti kokonaan valkoista eläintä, Hallas ja Viljas hallavaa eli harmahtavaa, Hiilo ja Nokio mustaa, Pilke / Pilkas pienipilkkuista jne. Punakorva ja Mustakorva ovat itsestään selviä nimiä, mutta Kailio / Kailas -nimien merkitystä en löytänyt.

Kotieläimillä näyttää olleen hyvinkin vakiintuneet ja tutut nimet jo parisataa vuotta sitten. Ja käytäntö jatkui. Muistelimme sisareni kanssa synnyinkotimme Kallion Hakalan 1950-/1960-luvun lehmien nimiä. Ja tällaisia löytyi: Hertta, Heluna, Kaunike, Lumikki, Kiva, Kirjas, Unelma jne.

Lehmien nimet ovat siis ikuisia… Tai olivat, kunnes joku keksi ohjeen, että vasikoille annettavan nimen alkukirjain määräytyi syntymävuoden mukaan. Ja sitten tuli EU:n numerokorvat…

Kuvassa Heluna ja Unelma uimapukukierroksella Forssan maatalousnäyttelyssä 1960, saattajina äitini ja isäni.

Lisää luettavaa:

  1. Heikki Ojansuu, Kotieläintemme suomenkielinen nimistö. Helsinki, Kirjapaino Sana, 1912
  2. Salon Seudun Sukututkijat ry, Kaikilla kotieläimillä on oma nimi; https://www.sssry.fi/artikkeli.htm?sn=170
  3. R. Aspelin, Nautaeläinten nimistö. Uusi Suometar, 18.04.1886, nro 90, s. 3; https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/51127?page=3; Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot